"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä — puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? — saavuttamaton asia — parempi on huokailla kuun perään?
"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin? Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan' osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa, esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden, 'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua elähytä — en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja, pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti, kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän — lapseksi sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."
Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:
Tyytyväisyys.
On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.
Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
Mun kulettavani tie on avara,
Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.
Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa —
Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.
Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.
"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"
"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"