"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."
Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa — joka nyt oli tullut viidakosta esille — läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan herättämiä.
"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa — mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; — sillä usein kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä — ja tietysti saattaa itsensä hämille — kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä, niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.' Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä, kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."
"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa."
"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan Bosh'iksi. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja jaarittelevainen — niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme — se ei voi argumenttiä käsittää — se ei milloinkaan ole Mr Millin Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen, jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu, niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha veijari."
Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen laulunsa.
"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa katselisivat."
"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi heille ja heidän lukijoillensa."
"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"
"Luontoa tutki? tietysti — niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa, leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä; ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja, että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi. Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."