Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa huoneen takana.
Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia, häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten hän tilasi viinaa.
"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."
Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen otsansa ja rypyt hävisivät siitä.
Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.
Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."
Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin, vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä, sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki, joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa. Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen kaukainen ääni heidän korviinsa.
"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja kuunnelkaa."
Tom hymyili ja totteli.
"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä, "ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada muistutuksia siitä että teillä on sielu?"