Kenelm huomasi, että laulaja tahtoi hänestä erota, ja käsitti vallan hyvin sen seikan, että laulaja, joka ei tahtonut nimeänsä ilmoittaa, ei sanonut missä se perhe asui, jonka vieraana hän oli.
"Vielä sana!" sanoi Kenelm. "Teidän ystävänne tahi hänen vaimonsa voi varmaankin hankkia tiedon siitä missä tuo pieni tyttö ja vanha mies asuvat, kun te kerrotte tytöstä. Jos siitä selkoa saatte, niin toivoisin, että matkakumppanini tutustuisi tytön kanssa. Tässä suhteessa ainakin hamevalta on oleva viatonta ja ilman vaaratta. Ja minä en tiedä mitään, joka voisi niin hyvin viihdyttää suurta, kiihkoista sydäntä, kuin Tomin on, joka vaikeroi kauhistavaa tyhjyyttä, ja asettaa sen myrskyjä sekä ohjata sitä puhtaihin ja jaloihin esineihin, kuin rakkaus pieneen lapseen."
Laulaja kävi kalpeaksi — hän oikein säpsähti.
"Sir, te olette noita, kun voitte näin minulle puhua."
"Minä en ole mikään noita, mutta teidän kysymyksenne johdosta arvaan, että teillä itsellä on pieni lapsi. Sitä parempi; lapsi voi suojella teitä monesta onnettomuudesta. Muistakaa pientä tyttöä. Hyvää yötä!"
Kenelm astui Kultaisen Karitsan kynnyksen yli, sai itselleen huoneen, pesi itsensä, pyysi ruokaa ja söi innokkaasti kuin ainakin illallistansa; mutta kun tuo synkkämielisyys taas alkoi hänen mieltänsä vaivata, jonka hän niin omituisella tavalla oli selittänyt olevan väkeville ihmisille tavallisen, lähti hän ulos kaasulla valaistuille kaduille haihduttaaksensa suruisia ajatuksiansa.
Se oli iso, kaunis kaupunki — kauniimpi kuin Tor-Hadham sen kantta, että se sijaitsi laaksossa, jota metsäiset kukkulat ympäröivät, ja sen ohi kulki se kaunis joki, jonka mutkia me olemme nähneet sen vielä purona ollessa — kauniimpi senkitähden, että siinä oli uhkea katedraalikirkko, joka oli aukealla paikalla ja jonka ympärillä oli kunnianarvoisia, vanhoja rakennuksia, joissa asui pappeja tahi hiljaista aatelisväkeä, joka rakasti keski-ajan tapoja. Valtakatu vilisi väkeä; muutamat olivat matkalla kotiin päivän työstä, toiset, nuoremmat, kävelivät hiljakseen morsiamensa tahi omaistensa kanssa, tahi kulkivat käsikädessä nuorina miehinä tai kihlaamattomina tyttöinä. Kenelm kulki tätä katua pitkin hajamielisenä. Hän kääntyi oikealle ja tuli katedraalikirkon lähelle. Siellä oli hiljaista ja autiota. Tämä yksinäisyys miellytti häntä ja hän kulki kauan aikaa katsellen kauniisen muotoon rakennettua kirkkoa, jonka tornit ja huiput kohosivat tummansinistä, tähdikästä taivasta kohti.
Sitten hän miettiväisenä astui edelleen ja tuli kapeille kaduille, joissa puodit olivat suljetut, mutta monet ovet olivat auki ja kynnyksillä seisoi työmiehiä tupakoiden, vaimot istuivat portailla puhellen keskenänsä, ja telmääväiset lapset leikkivät tai tappelivat kadunkulmissa. Tämä näkö ei näyttänyt englantilaisen pyhäpäivän rauhallista puolta sen miellyttävimmältä ja kauniimmalta kannalta. Kenelm kulki joutuisammin edelleen; hän tuli leveämmälle kadulle, johon kirkas valo häntä houkutteli. Tultuansa lähemmäksi valaistua paikkaa, näki hän, että valo tuli gin-palatsista, jonka mahogny-puiset ovet au'aistiin ja suljettiin ehtimiseen, väkeä kun alinomaan tuli ja meni. Tämä rakennus oli kauniin minkä hän oli nähnyt kaupungissa, kirkon jälkeen.
"Uusi sivistys vastoin vanhaa," jupisi Kenelm. Samassa käsi pantiin julkealla tavalla hänen käsivarrellensa. Hän katsoi alaspäin ja näki nuoret kasvot, joista kuitenkin nuoruuden vienous oli kadonnut; ne näyttivät jäykiltä ja kuihtuneilta ja ruso niissä ei ollut luonnon antama lahja.
"Oletteko hyvä tänä iltana?" kysyi käheä ääni.