"Hyvä!" sanoi Kenelm suruisella äänellä ja loi säälivän katseen puhujaan — "hyvä. Oi, sisar parka! Jos sääliväisyys on hyvyys, kukapa voi teitä katsella olematta hyvä?"
Tyttö päästi irti Kenelmin käden ja matkustaja kulki edelleen. Vaan tyttö seisoi hetken aikaa tuijottaen häneen kunnes hän katosi näkyvistä; sitten tyttö peitti silmänsä kädellään, kääntyi takaisin ja, kun hän meni gin-palatsin ohitse, tarttui kovempi käsi häneen. Hän työnsi äkäisesti käden pois ja lähti suoraan kotiin. Kotiin! onko se oikea sana? Sisar parka!
YHDESTOISTA LUKU.
Kenelm oli nyt kaupungin syrjässä ja virran rannalla. Vähän matkaa oli vielä pieniä, kurjia rakennuksia joen rannalla, mutta nämä loppuivat lähempänä siltaa ja hän kulki avaran torin poikki ja tuli taas valtakadulle. Kadun toisella puolella oli pitkä rivi huvilan-kaltaisia rakennuksia, joiden alapuolella oli virtaan saakka ulottuvia puutarhoja.
Katu oli vallan hiljainen ja autio. Tähän aikaan väki oli mennyt kotia. Huvilain puutarhoissa kasvavain kukkien suloinen tuoksu kohosi tähdikästä taivasta kohti. Kenelm seisahtui hengittääksensä tätä, ja kun hän sitten loi silmänsä ylös, jotka tähän asti olivat olleet alaspäin luodut, niinkuin miettiväisten ihmisten on tapa, näki hän lähimmäisen huvilan balkongilla joukon hyvin puettuja ihmisiä. Balkongi oli tavattoman iso ja avara. Sillä oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli viiniä ja hedelmiä. Pöydän ympärillä istui kolme rouvasihmistä rottinkituoleilla ja sillä puolella, joka oli lähinnä Kenelmiä, istui mies. Tämän miehen, joka juuri kääntyi Kenelmiin päin, hän huomasi olevan laulajan. Hänellä oli vielä yllänsä tuo omituinen puku, ja hänen kasvoinsa sävy ja tuuhea tukka sekä parran väri ja muoto olivat tavallista kauniimmat, kun tähdet ja hiljan noussut kuu loi häneen lempeän valonsa. Naiset olivat iltapuvussa, mutta Kenelm ei voinut heidän kasvojansa eroittaa, sillä he istuivat laulajan takana. Kenelm meni hiljaa kadun yli ja asettui maatalon puutarhaa ympäröimässä aitauksessa olevan pylvään taakse, josta hän hyvästi näki balkongille, mutta itse hän ei näkynyt. Tällä hänellä ei muuta tarkoitusta ollut kuin huvittaa itseänsä. Koko tämä pieni seura oli hänestä hyvin romantillinen, ja hän seisoi siinä ikäänkuin taulua katsellen.
Nyt hän näki, että yksi noista kolmesta naisista oli vanha; toinen oli noin kahdentoista vuotias tyttö; kolmas näytti olevan kahdeksankolmatta vuoden vanha. Hän oli komeammasti puettu kuin toiset kaksi naista. Kaulassa hänellä oli hohtavia jalokiviä; ja kun hän käänsi kasvonsa kuuta kohtaan, näki Kenelm, että hän oli erinomaisen kaunis — hänen kauneutensa oli sitä ihastuttavaa laatua, joka viehättää runoilijaa tahi taideniekkaa — hiukan sitä laatua kuin Rafaelin Fornarina.
Nyt näkyi avonaisessa ikkunassa tanakkavartaloinen, lihava, keski-ikäinen mies, joka näytti perheenisältä ja varakkaalta rahamieheltä. Hän oli kaljupää, punakka ja parrakas.
"Kuulkaas," sanoi hän hiukan murteellisesti, mutta kuuluvalla, selkeällä äänellä, jonka Kenelm selvään kuuli, "eikö jo ole aika tulla sisään?"
"Älä ole noin ikävä, Frits," sanoi kaunis nainen, puoleksi ynseällä, puoleksi leikillisellä äänellä ja tavalla, jolla vaimot kohtelevat ikäviä aviomiehiä, joita he akkavallan alla pitävät. "Teidän ystävänne on koko illan ollut niin jörö ja vasta nyt, kun kuu nousi, on hän alkanut tulla hauskaksi."
"Kuu tekee aina hyvän vaikutuksen runoilijoihin ja muuhun hulluun väkeen," sanoi kaljupää mies nauraen. "Mutta minä en tahdo pientä hoidokastani kipeäksi taas, kun hän vasta on parantunut — Annie, tulee sisään."