Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä,
Oli vallan kuin kivettynyt.
Mutta kuningas yksin ei katsetta
Tään morsion säikähtynyt.
Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi
Hän naipi vaan vertaisen.
Mitä sukua on tämä morsiosi,
Missä koti tään neitosen?
"Minkä huomenlahjan hän sulle toi,
Tai millä hän lumosi sun,
Kun kaunis ja urhokas ritari
Nai noidan näin riivatun?"
Ja herrat nauroi, mutt' morsian
Hän katseli vieraihin;
"Te vapisisitte, jos isäni
Nimen teille ma sanoisin.
"Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein
Enkä nuoruuden suloutta;
Niin leski jos oisin, kyll' joukottain
Mulle tulisi kosioita.
"Mitä hartaimmin toivoo sydämessään,
Ja salaa Jumalalta,
Jota ei edes tohdi rukoillakaan,
Sen sulhoni multa saa.
"Jokainen nyt sydämensä tutkikoon,
Mitä enin hän halajaa;
Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin
Lempisyntinsä nähdä saa."
Ja piispa ja herrat ja kuningaskin
Nyt toiveitaan miettivät.
Kun silmänsä loivat morsiameen,
Lempisyntinsä näkivät.
Ei noita nyt morsian ollutkaan,
Vaan kaunis kuin kukkainen.
Ja ääni, mi veren sai hyytymään,
Kuni laulavan leivosen.
Ja kaikki he morsioon rakastuivat,
Ja vihasivat sulhasta;
Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi
Otan vaimoksein kohta ma."