Kun pimeys vaippansa levitteli
Yli maiden ja merien,
Niin kuului parkuna salista
Ja huutoja sotivien.
Kun päivä taas salihin paistavi,
Se on kolkko ja hämärä.
Ja piispa ol' kuolleena laattialla
Ja vaatteensa veressä.
Lord Ronald ol' kuolleen vieressä,
Pani tuppehen miekkansa.
Ja kuolon kalpeana virkkoi hän:
"Katsos, hän piti sanansa!
"Mun morsioni muille ma annan nyt,
Hän kaunis ei olekaan;
Kun lempisyntiän' katselen,
Ma näen nyt kuolleen vaan.
"Ma huomenlahjastaan huoli en
Sill' kuollut on toivoni.
Se papin verehen sammui, tuon,
Joka poltatti äitini!"
Lord Ronald yli laattian astuvi,
Ei kenkään hänt' estele.
Lord Ronald käy ovesta pihalle,
Ei kenkään hänt' katsele.
Ja morsiota, leskeä ylistettiin
Yli neitoja kaikkia.
Moni uhraa henkensä eestä tään,
Jopa sielunkin rauhansa.
Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi
En milloinkaan toivoisi;
Ett' en milloinkaan ensi huolissan'
Lempisyntiän' näkisi!
Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.
"Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta.