"Palatkaamme takaisin," sanoi Miss Travers, "isäni ei soisi että minä pysähtyisin tänne."
"Suokaa anteeksi! viipykää hetkinen. Minä soisin että minun isäni olisi täällä; hän viipyisi täällä auringon laskuun saakka. Mutta mikä on tämän vanhan tornin historia? — historia sillä varmaankin on."
"Jokaisella kodilla on historiansa — talonpojan tuvallakin," sanoi Cecilia. "Mutta suokaa anteeksi, että pyydän teitä noudattamaan isäni pyyntöä. Minun ainakin täytyy palata."
Näin pakoitettuna Kenelm vastahakoisesti käänsi katseensa rauniosta ja ratsasti Cecilian luo, joka jo oli paluumatkalla.
"Minä en suinkaan luonteeltani ole kyseliäs," sanoi Kenelm, "mitä elävitten oloihin tulee. Mutta minä en viitsisi au'aista kirjaa, jollei mennyt aika minua miellyttäisi. Olkaa hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani saada tietää jotakin tästä vanhasta tornista. Se ei voisi näyttää surumielisemmältä ja autiommalta, jos itse olisin sen rakentanut."
"Sen surullisimmat muistot ovat yhteydessä myöhäisemmän ajan kanssa," vastasi Cecilia. "Torni oli ennen muinoin vartijatornina eräässä linnassa, jonka omisti vanhin ja aikoinaan mahtavin perhe näillä seuduin. Sen omistajat olivat paronia, jotka ottivat tehokkaasti osaa ruusujen sotiin. Viimeinen heistä oli Richard III:nen puolella ja Bosworthin tappelun jälkeen hän menetti arvonimensä ja suurin osa maasta pantiin takavarikkoon. Uskollisuus Plantagenetia kohtaan oli tietysti petosta Tudoria kohtaan. Mutta perheen uudestaan vaurastuminen riippui nyt sen suoranaisista jälkeläisistä, jotka yleisestä onnensa haaksirikosta olivat pelastaneet niin paljon maata, joka vastaa varakkaan tilanomistajan tilaa — jonka tulot kenties olivat yhtä suuret kuin isäni, mutta joka oli alaltansa isäni tilaa paljon suurempi. Mutta kuitenkin kreivikunnassa näitä tilanomistajia pidettiin suuremmassa arvossa kuin rikkainta peeriä. He olivat vielä kreivikunnan vanhin perhe; ja heidän sukupuunsa osoitti heidän olevan sukua Englannin historian kuuluisimpain sukujen kanssa. Linnaa — jota aika ja piiritykset olivat hävittäneet — eivät koettaneetkaan korjata. He asuivat linnan lähellä olevassa talossa, joka oli Elisabetin aikana rakennettu, jota ette voi nähdä, sillä se on laaksossa tornin takana — yksinkertainen, vanhanaikuinen, maalaiselle tilanomistajalle sopiva talo. Meidän perhe tuli naimisen kautta näiden sukulaisiksi. Muotokuva, jonka näitte, oli tämän perheen tyttären kuva. Ja jokainen tilanomistaja kreivikunnassa ylpeili hyvin siitä että heimostui Fletwodien kanssa.
"Fletwode — oliko se heidän nimensä? Minä muistuttelen kuulleeni nimen yhteydessä jonkun hirvittävän — ei, se ei voi olla sama perhe — kertokaa edelleen, olkaa hyvä!"
"Minä pelkään, että se on sama perhe. Mutta minä lopetan kertomukseni sellaisena kuin olen sen kuullut. Tila joutui vihdoin eräälle Bertram Fletwodille, joka, kovaksi onneksi, sanottiin olevan erinomaisen viisas toimintomies. Hän ynnä muut kreivikunnan herrasmiehet olivat suuresti mieltyneet erääsen kaivosyhtiöön; hän osti suuren joukon osakkeita; rupesi johtokunnan puhemieheksi —"
"Minä ymmärrän; ja joutui tietysti häviölle."
"Ei: vielä pahemmin, hän tuli hyvin rikkaaksi; ja, onnettomuudeksensa, hän halusi tulla vieläkin rikkaammaksi. Olen kuullut, että siihen aikaan keinottelu-raivo oli hyvin yleinen. Hän liittyi tällaisiin yrityksiin ja menestyi hyvin, kunnes hän vihdoin houkuteltiin panemaan suuren osan täten saatua omaisuuttansa pankkiin, joka silloin oli hyvässä maineessa. Tähän saakka hän oli hyvin rakastettu ja arvossa pidetty kreivikunnassa, mutta samat tilanomistajat, jotka olivat osallisina kaivosyhtiön seikkailuissa ja tunsivat hyvin vähän tahi eivät ensinkään toisia kauppatuumia, joissa hänen nimeänsä ei nähty, olivat hämmästyvinään, kun kuulivat Fletwode'n Fletwode'sta näin julkisesti rupeavan kauppaliittoon Clapham'in Jones'in kanssa eräässä Londonin pankissa.