"Mutta," sanoi Mivers, "eikö teidän olisi pakko puolustaa näitä laki-ehdoituksia, jos olisitte Saxboro'n edusmies parlamentissa."
"Ennenkuin tähän kysymykseenne vastaan, vastatkaa te minulle tähän. Koska laki-ehdoitukset ovat vaarallisia, eikö ole välttämätöntä että ne saadaan voimaan? Eikö yleisö ole niin päättänyt?"
"Sitä ei ole epäilemistä."
"Siis Saxboro'n edusmies ei voi olla kyllin voimallinen yleisöä vastustamaan."
"Aikakauden edistyminen!" sanoi Kenelm miettiväisesti. "Luuletteko että tänkaltaisia herrasmiehiä kauan tulee löytymään Englannissa?"
"Mitä tarkoitatte herrasmiehillä? suku-ylimyksiä? — aatelismiehiäkö?"
"Niin, minä oletan ett'ei mitkään la'it voi henkilöltä riistää hänen esi-isiänsä, ja aatelismiesten luokkaa ei voi hävittää. Mutta paljas aatelismiesten luokka — ilman velvollisuuksia, edesvastauksia tai käsitystä siitä, mitä korkeasukuisen tulee tehdä isänmaahan tai persoonalliseen kunniaan katsoen, ei kansaa hyödytä. Se on onnettomuus, jota demokraatisen uskontunnustuksen valtiomiesten tulisi myöntää, että vapaasukuisten luokkaa ei voi hävittää — sen täytyy jäädä olemaan niinkuin se jäi olemaan Roomaan ja on olemassa Franskassa, vaikka sitä kaikin tavoin koetettiin hävittää, vaarallisimpana kansalaisten luokkana, kun siltä riistetään ne ominaisuudet, jotka tekivät sitä enin palvelukseen kykeneväksi. Minä en puhu tästä luokasta; minä puhun siitä Englannille omituisesta kansanluokasta, joka epäilemättä on alkuansa muodostanut itsensä sen ideaalisen kunnian ja totuuden määrän mukaan, jonka aatelismiesten tai vapaasukuisten luultiin säilyttävän, mutta joka ei enää tarvitse sukupuuta ja määrättyä acrea maata antaaksensa jäsenillensä nimityksen herrasmies; ja kun minä kuulen 'herrasmiehen' sanovan että hänellä ei ole muu edessä kuin ajatella yhtä ja sanoa toista, olkoon se kuinka vaarallista tahansa hänen maallensa, niin minusta tuntuu kuin herrasluokka aikakauden edistyksessä olisi vähällä tulla voitetuksi joltakulta hienommalta lajilta."
Tämän sanottua Kenelm nousi ja olisi lähtenyt pois, jos ei Gordon olisi tarttunut hänen käteensä ja pidättänyt häntä.
"Rakas serkkuni, jos saan kutsua teitä niin," sanoi hän, "minä olen niitä, jotka, syystä että herkkätunteisuus ja jaaritus on heille vastenmielinen, usein saattavat sellaisia henkilöitä, jotka eivät heitä likemmin tunne, ajattelemaan pahempaa heidän periaatteistansa, kuin he ansaitsevat. Voipi olla aivan totta että mies, joka on puolueellensa uskollinen, ei hyväksy niitä toimia, joita hän katsoo itsensä velvoitetuksi edistämään, ja että hän ystäville ja sukulaisille suoraan sanoo sen; tämä mies ei kuitenkaan ole rehellisyyttä ja kunniaa vailla; ja minä toivon että, kun opitte tuntemaan minua paremmin, te ette tule luulemaan että minä pahennun siitä herrasmiesluokasta, johon me molemmat kuulumme."
"Suokaa anteeksi, jos minä teistä olen epäkohtelias," vastasi Kenelm; "lukekaa se minun tietämättömyyteni syyksi julkisen elämän vaatimuksiin katsoen. Minusta valtiomiehen ei tulisi edistää hyvänä asiana sitä, jota hän katsoo huonoksi. Mutta minä olen luultavasti erehtynyt."