"Hyvä, te saatte erittäin sopivan tilaisuuden tekemään sitä tänään. Ja, minä lupaan teille, että saatte nähdä mitä suloisimmat kasvot, kuin voitte ajatella tulevalle vaimollenne."
"Minun tuleva vaimoni ei, toivoakseni, vielä ole syntynyt," sanoi Kenelm väsyneenä. "Mutta minä viivyn kaikissa tapauksissa täällä jälkeen kahden; sillä kahden aika kai tarkoittaa lunchon'ia."
Mrs Braefield nauroi. "Teillä on vielä ruokahalunne jälellä."
"Niin on enimmillä yksinäisillä miehillä, jos eivät ole rakastuneet ja käyvät kaksinkertaisiksi."
Mrs Braefield ei viitsinyt nauraa tälle inhoittavalle sukkeluuden yritykselle; hän kääntyi pois sen lausujasta, otti hatun ja hansikkaat päältänsä ja silitteli kädellään otsaansa ikäänkuin järjestääksensä vallattomia kutria ennestään jo kiiltävästä ja sileästä tukasta. Hän ei ollut aivan niin kaunis naisvaatteissa, kun hän oli pojan vaatteissa ollut, eikä hän näyttänyt niin nuoreltakaan. Muuten hän kaikin puolin oli erinomaisella tavalla kehittynyt. Hänen rehellisissä kirkkaissa silmissään asui enemmän loistoa ja älyä, hänen huulillaan enemmän lempeyttä. Kenelm katseli häntä ihaillen. Ja kun hän kääntyi pois peilistä ja kohtasi Kenelmin katseen, heleämpi puna hänen poskillensa ja vedet nousivat hänen kirkkaihin silmiinsä. Hän meni Kenelmin luokse, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja puristi sitä. "Ah, Chillingly," sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "katsokaa ympärillenne, katsokaa tätä onnellista rauhaisaa kotia! — elämää niin huoletonta, miestä, jota rakastan ja kunnioitan; kaikkea tätä siunausta, jota olisin ikuiseksi ajaksi menettänyt, jollen olisi teitä kohdannut ja jollei minua olisi rangaistu niinkuin ansaitsin. Kuinka usein olen ajatellut teidän sanojanne, että ylpeilisitte minun ystävyydestäni, kun jälleen tapaisimme toisiamme! Minkä voiman nämät sanat minulle antoivat katumuksen hetkinä!" Hänen äänensä tässä kävi kuulumattomaksi, ikäänkuin hän olisi koettanut nyyhkytystä tukehduttaa.
Hän laski Kenelmin käden irti, ja ennenkuin tämä ehti vastata, riensi hän äkkiä avonaisesta lasi-ovesta puutarhaan.
NELJÄS LUKU.
Lapset ovat tulleet — niitä on noin kolmenkymmenen paikkeilla, kauniita kuin englantilaiset lapset yleensä ovat, onnellisia iloitessaan kesästä ja päiväpaisteesta, kukkaiskentistä ja katetusta pöydästä, jota suojasi kastanjapuiden väliin levitetty telttakangas ja jonka mattona oli nurmi.
Kenelm oli epäilemättä oikein hyvällä tuulella tässä banketissa ja teki parastansa yleistä iloa lisätäksensä, sillä kun hän puhui, kuuntelivat lapset hartaasti, ja kun hän lopetti, nauroivat he iloisesti.
"Ne kauniit kasvot, jotka lupasin saavanne nähdä," kuiskasi Mrs Braefield, "eivät vielä ole täällä. Minä sain kirjeen nuorelta ladylta, jossa hän sanoo Mrs Cameron'in olevan vähävoimaisen tänään, mutta toivoo hänen sen verran paranevan, että hän voi tulla vähän myöhemmin iltapuolella."