"Saanko luvan kysyä kuka on Mrs Cameron?"
"Ah! vallanhan unohdin että olette muukalainen täällä. Mrs Cameron on se täti, jonka luona Lily asuu. Eikö Lily ole kaunis nimi?"
"Erittäin kaunis! se tarkoittaa valkopäistä ja ohutkortista kehrääjää, joka ei kehrää."
"Siinä tapauksessa nimi valehtelee minun Lilyyni nähden, niinkuin saatte nähdä."
Lapset päättivät nyt syömisensä ja lähtivät tanssimaan lehtokujaan violiinin soiton mukaan, jota soitti yhden lapsen iso-isä. Sillä aikaa kuin Mrs Braefield järesti tanssin, käytti Kenelm tilaisuutta vetäytyäksensä pois nuoren kahdentoista vuotiaan neidon luota, joka banketissa oli hänen vieressänsä istunut ja niin mieltynyt häneen, että hän alkoi pelätä, tämän lupaavan ei milloinkaan hänestä eroavansa, ja lähti huomaamatta pois.
On hetkiä, jolloin toisten ilo vaan tekee meitä huolenalaisiksi, etenkin vilkasluontoisten lasten ilo, joka sotii meidän omaa rauhallista käytöstämme vastaan. Kenelm hiipi tiheän viidakon läpi, jossa seljakukat jo olivat kuihtuneet, ja tuli yksinäiselle paikalle, joka esti hänen kulkuaan ja tarjosi hänelle lepoa. Se oli ympyriäinen muodoltaan ja sitä ympäröi piste-aita, jonka vieressä kasvoi ruusuja, täynnä lehtiä ja kukkia. Tämän keskellä oli pieni suihkulähde ja perä-alassa kohosi muhkeain puiden rungot, joiden yli aurinko loi hohteensa, mutta jotka itse estivät takana olevaa taivaanrantaa näkymästä. Aivan kuin elämässä suuret valtaavat himot — rakkaus, kunnianhimo, halu saada valtaa, tai kultaa, tai mainetta, tai tietoa — muodostavat nuoruutemme lyhytaikuisten kukkaisten komean perä-alan, kohoittavat meidän silmämme niiden hymyilevien kukkien yli näkemään vilahdusta korkeammasta valasta, kuitenkin, kuitenkin estävät meitä näkemästä sitä avaruutta, joka leviää niiden takana ja ulkopuolella.
Kenelm heittäysi nurmikolle suihkulähteen viereen. Kaukaa kuului lasten huuto ja nauru heidän leikkiessään ja tanssiessaan. Näin kaukaa niiden ilo ei tehnyt hänen mieltänsä kolkoksi — hän ihmetteli mikä siihen oli syynä; ja mietiskelevässä uneilemisessa hän aikoi tehdä tätä itselleen selväksi. "Runoilija", tällaiset olivat hänen hitaat ajatuksensa, "on meille kertonut, että etäisyys tekee näkö-alan viehättäväksi! ja vertaa siten toivon harhaluuloa etäisyyden viehätykseen. Mutta runoilija rajoittaa oman kuvansa. Etäisyys viehättää sekä korvaa että näköä, eikä ruumiillisia aistia yksistään. Muiston, ei vähemmän kuin toivon, on tuota 'etäällä olevaa' kiittäminen suloudestansa.
"Minä en voi ajatella jälleen olevani lapsi, kun olen keskellä telmäävää lapsijoukkoa. Mutta sellaisena kuin niiden melu kuuluu tänne: lievennettynä ja hiljentyneenä, voisin helposti uneilla itseni takaisin lapsuuteeni ja koulun menetettyihin leikkikenttiin.
"Niin varmaankin on surunkin laita: kuinka toisellainen on kauhistavainen tuska ja ikävöiminen hiljan kuollutta rakasta olentoa, kuin hiljainen kaipaus muutamia vuosia sitten taivaasen mennyttä ystävää! Niin on runotaidonkin laita: kuinka väkivaltaisesti täytyy sen, surunäytelmän mahtavia tunteita enteillessä, poistaa näyttelijät luotamme, sen mukaan kuin liikutusten tulee kiihtyä, ja surunäytelmän tulee huvittaa meitä niiden kyyneleiden kautta, jotka se vaikuttaa! Ajatelkaa kuinka me pettyisimme, jos runoilija näyttämölle asettaisi jonkun järkevän herrasmiehen, jonka kanssa eilen olimme päivällisellä, ja joka huomattiin tappaneen isänsä ja naineen äitinsä. Mutta kun Oidipos tämän onnettoman erehdyksen tekee, niin ei kukaan siitä hämmästy. Oxford on yhdeksännessätoista vuosisadassa pitkän matkan päässä Thebestä 3000 tai 4000 vuotta.
"Ja", jatkoi Kenelm, joka tunki yhä syvemmälle filosoofisen arvostelun labyrintteihin, "vaikka runoilijan, silloinkin kun hän puhuu henkilöistä ja asioista, jotka ovat lähellä niitä, jotka jokapäivä näemme, antaisi heille runollisen viehätyksen, täytyy hänen turvautua jonkimoiseen siveelliseen tai psykoloogiseen etäisyyteen; kuta lähemmäksi he ovat meitä ulkonaisiin kohtiin nähden, sitä etäämpänä heidän täytyy olla joihinkin sisällisiin omituisuuksiin katsoen. Wertherin ja Clarissa Harlowen sanotaan olleen samanaikuiset taiteelliseen luomiskykyyn ja ulkonaisen realismin vähäpätöisimpiin erityiskohtiin nähden; mutta kuitenkin he kohta eroavat meidän jokapäiväisestä elämästämme katsantotapansa ja kohtalonsa kautta. Me tiedämme että vaikka Werther ja Clarissa ovat monessa katsannossa meitä niin lähellä, että me olemme yksimieliset heidän kanssaan, niinkuin ystäväin ja sukulaisten kanssa, ovat he kuitenkin runollisen ja ihannoivan luonteensa suhteen niin kaukana meistä, kuin he kuuluisivat Homeroon aikakauteen; ja tämä se on, joka luo viehätystä itse tuskaan, jota heidän kohtalonsa meissä synnyttää. Niin otaksun olevan rakkaudenkin laidan. Jos rakkautemme on saava runollisen muodon, niin täytyy rakastaa jotakuta, joka on siveellisesti kaukana meistä jokapäiväisistä olennoista; sanalla sanoen, jotakuta, joka on eroavainen meistä ominaisuuksiin katsoen, jota emme milloinkaan voi saavuttaa tahi himmentää meidän ominaisuuksiemme kautta; jotta rakastetussa aina on jotain ideaalista — salaperäistä — 'auringon valaisema vuorenhuippu, joka koskee taivaasen!'"