Tässä Kenelmin ajatukset vähitellen liukuivat uneilemisien alueelle. Hän sulki silmänsä väsyneenä; hän ei nukkunut eikä ollut oikein hereillään: niinkuin me väliin selkeinä kesäpäivinä, kun panemme pitkäksemme nurmikolle, suljemme silmämme ja kuitenkin epäselvästi näemme kultaista hohdetta, joka unisia silmäluomia kostuttaa; ja tämän valon läpi tulee ja menee unen kaltaisia kuvia, vaikka tiedämme ettemme unta näe.
VIIDES LUKU.
Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen poskeansa — vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä — ne kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten, katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot. Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen; mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta paljoa suloisemmat — ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden haltiattaren henki.
Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.
"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle — "tekö minua niin julmasti kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"
"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten, sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli ansainnut.
"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä piilottelemaan itsensä."
"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet päällenne vielä yhden ruusunupun — ja paljon isomman — jos hän ei olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä — ettekö Lilyä tunne?"
"En; vai on se Lily. Teidän pitää esitellä hänet minulle."
He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä, muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin lomahetkinä.