Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään. Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.
Ennenkuin Kenelm ennätti paikalle, tuli Mrs Braefield hänelle vastaan.
"Lily on tullut!"
"Minä tiedän sen — olen nähnyt hänen."
"Eikö hän ole kaunis?"
"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai minun kysyä kuka ja mikä Lily on."
Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin, tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen. Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi — on hänen sielunsa vielä muodostumaton."
"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi täällä maan päällä."
Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta. Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen esitteleminen tapahtui.
Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti — niinkuin hilpeän virran lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.