"Oi, minä olen niin onnellinen!"
"Ettekö toivo enää mitään? Ettekö toivo että Will olisi toinen kuin hän on?"
"Jumala varjelkoon! Te peloitatte minua, sir."
"Peloitan heitä! Olkoon menneeksi. Jokaisen, joka on onnellinen, tulisi pelätä, ettei onni pakenisi. Koettakaa pitää siitä kiinni, ja te tulette onnistumaan, sillä te yhdistätte velvollisuuden onneen; ja," jupisi Kenelm, lähtien puodista, "velvollisuus väliin ei olekaan ruusunpunainen nauha, vaan raskas jalkarauta."
Hän kulki katua pitkin sitä tienviittaa kohden, johon oli kirjoitettu "Oxford'iin". Ja hän lausui itsekseen, liekö hän suoraan tarkoittanut reppua, vai jatkanut vertausta velvollisuudesta:
"Rihkamatakka painaa kantajaa."
SEITSEMÄS LUKU.
Kenelm olisi aivan hyvin voinut ehtiä Oxford'iin yöksi, sillä hän oli reipas ja väsymätön jalkamies; mutta hän lepäsi vähän aikaa kuun nousun jälkeen ja pani pitkäkseen vastalyödyn heinäru'on viereen, joka oli lähellä maantietä.
Hän ei nukkunut, vaan nojasi kyynärpäähänsä ja sanoi miettiväisesti itsekseen:"
"On kauan aikaa siitä kuin olen tyhjää kummastellut. Nyt kummastelen: voiko tämä olla rakkautta — todellista rakkautta — silminnähtävää rakkautta? Mitä vielä! se on mahdotonta; hän olisi viimeinen henkilö maailmassa johon rakastuisi. Miettikäämme asiaa — sinä ja minä. Aloitamme kasvoista! Mitä on kasvot? Muutaman vuoden kuluttua voivat kauneimmat kasvot käydä hyvin jokapäiväisiksi. Esimerkiksi Florencilainen Venus. Luo häneen henki; mene katsomaan häntä kymmenen vuoden jälkeen; valetukka, etuhampaat 'siniset tai keinotekoiset valkoiset', ruskeankehnäinen iho, kaksi leukaa. Kasvot, oh! Mikä järkevä mies — mikä Welbyn, realistin, oppilaisista voi kasvoihin rakastua? ja vaikka olisinkin kyllin tuhma sitä tekemään, niin kauniit kasvot eivät ole niin tavallisia kuin mäkikielot. Cecilia Traversin kasvot ovat säännöllisemmät, Jessie Wiles'illä on kauniimpi iho. Minä en ollut heihin rakastunut — en niin nimeksikään. Minä, sinulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Hyvä, miten on sielun laita? Puhu sielusta, kun on sellainen olento kysymyksessä, joka mieluisimmin oleskelee perhojen kanssa ja kertoo minulle että perhoset ovat kastamattomien lasten sieluja. Mikä erinomainen kirjoitus siitä tulisi The Londoner'iin nuorien naisten kasvatuksesta! Mikä tyttö se olisi Miss Garrett'ille ja Miss Emily Faithfull'ille! Mutta heitetään sielu, niinkuin heitimme kasvotkin. Mitä on jäljellä? — ranskalaisen onnellisen avioliiton ideaali? yhdenvertaisuus sukuperään, varallisuuteen, mieleen ja tapoihin katsoen. Yhä huonompaa. Minäni, vastaa suoraan, etkö ole nöyryytetty?"