"Minä" mietti vertausta ja vastasi: "Oi sinä tyhmeliini! miksi olet niin onnellinen hänen läsnäollessaan? Miksi velvollisuus tuntui niin kauhealta, kun hänestä oli eroaminen? Miksi teet minulle tällaisia turhamaisia kysymyksiä tuon kuun kumottaessa, joka äkkiä on herennyt ajatuksillesi olemasta astronoominen kappale, ja on ainaiseksi sydämesi unelmissa tullut merkitsemään samaa kuin romanttisuus, runous ja ensimmäinen rakkaus? Miksi et, sen sijaan että tuijotat tuohon kolkkoon palloon, jouduta askeleitasi johonkin mukavaan ravintolaan ja hyvään illalliseen Oxfordissa? Kenelm, ystäväni, sinä olet joutunut kiinni. Älä totuutta kiellä — sinä olet rakastunut?"
"Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos olen," sanoi toinen persoona Kenelmin dualistisessä hengessä; ja samalla hän repustansa teki pään-aluksen ja käänsi silmänsä pois kuusta, mutta ei sittekään saanut unta. Lilyn kasvot yhä olivat hänen silmäinsä edessä — Lilyn ääni kaikui hänen korvissansa.
Oi, lukijani! pyydätkö minun tässä kertoa sinulle minkänäköinen Lily oli? — Oliko hän tummanverinen, oliko hän vaaleaverinen, oliko hän pitkä, oliko hän lyhyt? Minulta et milloinkaan saa tätä salaisuutta tietä. Ajattele olentoa, jota kohti koko elämäsi, ruumiisi, henkesi ja sielusi vastustamattomasti pyrkii, niinkuin maneettineula pohjoisnapaa kohti. Olkoon hän pitkä tai lyhyt, tummanverevä tai valkeaverinen, hän on kuitenkin se, joka kaikista maailman naisista on sinulle tullut ainoaksi naiseksi. Onnellinen olet sinä, lukijani, jos olet sattunut kuulemaan tämän ainoan naisen laulavan tuon yleisesti tunnetun laulun "Kuningattareni," hänen, joka yksin voi laulaa sitä niin, kuin runo ja nuotti ansaitsee tulla lauletuksi! Mutta jollet ole kuullut runoa niin laulettavan ja säestettävän, niin sanat kumminkin ovat, tai ainakin niiden tulisi olla sinulle tutut, jos sinä, jota otaksun varmana asiana, todellista lyriikiä rakastat. Muistuttele silloin niitä sanoja, joita otaksutaan sen lausuneen, joka on käsketty suosittelemaan henkilöä, jota hän ei vielä ole nähnyt:
"Hän, jota mun tulee kunnioittaa,
Hän, jota ma odotan, ikävöitsen,
Mun kuningattarein, herttainen,
Hän jossain maan päällä asustaa.
Jos ompi hän kultakutrinen,
Vai mustatukkainen, tiedä en;
Jos siniset lienevät silmänsä,
Vai mustat, sitä en tiedä.
Se väri on tulevaisuudessa
Mun lempivärini oleva.
Hän olkoon nöyrä tai ylpeä,
Tai tyyni-luontoinen, lempeä,
Mun kuningatartani suosimaan
Oon valmis, tulkoon hän milloin vaan."
Oliko se mahdollista että se julma jumala, "joka hioo nuoliansa ihmissydämen kovasimeen," oli löytänyt sopivan tilaisuuden kostaaksensa hänen alttarinsa laiminlyömistä ja hänen valtansa pilkkaamista? Täytyykö tämän pelättävän kuljeksivan ritarin, tämän kertomuksen sankarin, vaakunassaan olevien kolmen kalan uhalla, vihdoin lyödä rintoihinsa, notkistaa polvensa ja jupista itseksensä; "Kuningattareni on tullut!"
KAHDEKSAS LUKU.
Seuraavana aamuna Kenelm saapui Oxford'iin — "Verum secretumque
Mouseion."
Jos tällä toimien saarella löytyy paikka, joka voi johtaa nuoruuden himot rakkaudesta oppiin, ritualismiin, keskiajan seuroihin, sellaiseen runolliseen mielentilaan tai runolliseen raivoon, jota Mivers'in ja Welby'n kaltaiset miehet ja reaalisen koulun advokaati halveksisi — niin Oxford varmaankin on se paikka. Se on kuitenkin suurien aatteilijain ja käytöllisen maailman mainioiden miesten koti.
Koulujen väli-aika ei vielä ollut alkanut, mutta se oli kuitenkin lähenemässä. Kenelm luuli tuntevansa etevämpiä miehiä heidän hitaammasta käynnistänsä ja hajamielisistä kasvoistansa. Näiden joukossa oli sen kirjan kuuluisa tekijä, joka niin voimakkaasti oli viehättänyt Kenelm Chillingly'ä hänen aikaisemmassa nuoruudessansa, ja joka kirjailija itse oli ollut vielä voimakkaamman hengen viehätysvoiman vaikutuksen alaisena. Hänen arvoisuutensa Decimus Roach oli aina suuresti kunnioittanut ja ihaillut John Henry Newman'ia. Mutta vaikka Roach jäi kääntymättömäksi protestantiksi oikea-uskoiseen, korkeakirkolliseen tunnustukseen katsoen, oli kuitenkin yksi kohta, johon nähden hän oli yhtä mieltä "Apologian" tekijän kanssa. Hän luki naimattomuuden jumalalle otollisten hyveiden joukkoon. Kaunopuheisessa kirjasessaan "Enkeleitä lähestyminen," väitti hän ei ainoastaan että jokaisen kristillisen papiston jäsenen tuli olla naimaton, vaan myös että jokaisen kunnollisen maallikon tuli heidän esimerkkiänsä noudattaa.
Halu keskustella tämän mainion teoloogin kanssa oli pakoittanut
Kenelmin ohjaamaan askeleitansa Oxford'iin.