"Ja sitä paitsi minä olen vallan varma siitä että tyttö jo on mieltynyt Kenelmiin niin, ettei hänen sydämessänsä ole tilaa kilpailijalle. Minä en kuitenkaan teidän muistutustanne ole unohtava, vaan aion olla ankarana tähystäjänä: ja jos huomaan että nuori mies koettaa päästä Cecilian suosioon, niin minä teen pikaisen lopun hänen käynnistänsä."
"Älkää itseänne vaivatko sillä; siitä ei tule mitään hyötyä. Avioliitot määrätään taivaissa. Herran tahto tapahtuu. Jos vaan pääsen, niin tulen teille pariksi päivää. Kenties tämän asian suhteen voisitte neuvoitella Lady Glenalvon'in kanssa. Hän miellyttää minua, ja hän on mieltynyt Kenelmiin. Oletteko lopettanut? Minä näen vaunut oven edessä ja meidän pitää mennä teidän hotelliinne matkalaukkuanne hakemaan."
Mivers pani kirjeitänsä kiinni puhuessaan näin. Nyt hän soitti palvelijaansa, käski hänen viedä ne määräpaikkaan, ja seurasi sitten Sir Peteriä portaita alas ja vaunuihin. Hän ei tahtonut puhua sanaakaan enempää Gordonista, ja Sir Peter ei tahtonut kertoa hänelle noista 20,000:sta punnasta. Chillingly Mivers oli ehkä viimeinen maailmassa, jonka edessä Sir Peterin olisi tehnyt mieli kerskailla auliista teosta. Mivers voi usein itse tehdä hyvän työn, kun siitä vaan ei puhuttu; mutta hänellä oli aina iva valmiina muiden jalomielisyydelle.
TOINEN LUKU.
Matkallansa Moleswichiin Kenelm tuli vähää ennen auringon laskua lirisevän joen rannalle, melkein vastapäätä sitä taloa, jossa Lily Mordaunt asui. Hän seisoi kauan aikaa ja ääneti ruohoisella joen partaalla. Hän katseli rakennusta ja sen edustalla olevaa puutarhaa. Ylemmät ikkunat olivat auki. "Mikähän ikkuna lienee hänen," sanoi hän itsekseen. Viimein hän vilahdukselta näki puutarhurin, joka seisoi eteenpäin kumartuneena kukkalavan yli ruiskukannu kädessä ja sitten hiljakseen astuskeli pienen pehikon läpi, epäilemättä tupansa luo. Nyt oli puutarha autio; kuitenkin muutamia rastaita äkkiä laskeutui alas ruohikolle.
"Hyvää iltaa, sir," sanoi ääni. "Tämä on erinomainen paikka rauduille."
Kenelm käänsi päänsä ja huomasi takanansa polulla kunnioitettavan vanhanpuoleisen miehen, nähtävästi kuuluva pikkukauppiaiden luokkaan; hänellä oli onkivapa kädessään ja pieni kori riippui hihnassa hänen sivullansa.
"Rauduille," vastasi Kenelm, "sen myönnän. Todellakin erittäin miellyttävä paikka."
"Oletteko te onkija, sir, jos rohkenen kysyä?" kysyi vanhanpuoleinen mies, ehkä ollen vähän epätietoinen muukalaisen arvon suhteen; yhdeltä puolen tarkastaen hänen pukuansa ja ryhtiänsä, ja toiselta puolen hänen selässänsä riippuvaa kulunutta ja rumaa reppua, jota Kenelm edellisinä vuosina oli käyttänyt sekä kotona että ulkomailla. "Kyllä, minä olen onkija."
"Sitten tämä on paras paikka koko virrassa. Katsokaapas, sir, tuolla on Izaak Waltonin kesähuone; alempana näette komean valkoiseksi maalatun rakennuksen. Noh, se on minun rakennukseni, sir, ja minulla on pari huonetta, joita minun on tapana vuokrata herroille onkijoille. Niissä on tavallisesti asukkaita kaiket kesät. Minä odotan joka päivä että joku vuokraisi ne, mutta nyt ne ovat vielä vapaat vuokrata. Hyvin somia huoneita, sir — salongi ja makuusuoja."