"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin — hän oli niin hyvä — niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle syntymäpäivälahjaksi.
"Te olette syntynyt Toukokuussa — kukkaisten kanssa."
"Parhaimmat kaikista kukista syntyvät ennen Toukokuuta — orvokit."
"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te varmaankin rakastatte aurinkoa!"
"Minä rakastan aurinkoa — se ei milloinkaan ole liian loistava tai kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa, vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua vallan yksin. Silloin voin itkeä."
Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan — niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.
Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:
"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä usein teen, että löytyy toinen, kenties synnynnäinen minä, joka on syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) — vaan senkin minän taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa, puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin aurinko ajaa pois tähden!"
Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle — eräälle Chillingly Mivers'ille — tai eräälle Chillingly Gordon'ille — niin he varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä kohdakkoin.
Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin, jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan, sanoi hän: