"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin minä, joka on niin syvässä — niin syvässä; joka kuitenkin esiin tullessansa on paljon korkeampi — korkeampi — äärettömän paljon korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset — se halajaa päästä tähtiin. Ja sitten — sitten — oi, kuinka pian se katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"
"Kyllä, suuressa määrässä."
"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian selittämistä?"
"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä, jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,' sekoittavat aina nämä kaksi —."
Onneksi kaikille asian-osaisille — etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa — erotuksesta psykologiian ja metafysiikin välillä — sielun ja hengen välillä tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa — Mrs Cameron nyt tuli huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.
"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."
"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä esittänyt."
"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi
Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."
"Miksei?" kysyi Kenelm.
"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"