"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon rajumpaa eläintä kuin kissaa — esimerkiksi tiikeriä tai voitollista sankaria — voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee sen olla väijyksissä."
"Niin — niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei olisi —."
Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"
"Sisimmäisestä minästä!" toisti Mrs Cameron kummastuneena ja naurahti.
Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole paras minämme?"
Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa, hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa — joka on nero samalla kuin hän on runoilija ja ajattelija — saa niin käsittää. Aurinko paistaa tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla, joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa mielipiteessä — että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman — totisen, mutta paljoa enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi — sisaren omalle miehekkäälle sielulleen.
Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.
Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä, Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.
"Ettekö tahdo koettaa onneanne virrassa tänään, sir? Ottakaa minun vapani."
Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa "julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.