"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka, jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut. Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu — minä opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän," ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois. "Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor, joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."
"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta, kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta, joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."
"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."
"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole hoidettu."
"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet, heitä hautaani hoitamatta."
Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle, joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:
"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,' varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:
"Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä,
Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"
"Kuka niin sanoo?" kysyi Kenelm.
"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat tosia?"