"Luottakaa minuun!" huudahti helläsydäminen Elsie, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, jota te niin viisaasti ja jalosti sanotte. Minä en paljon maailmaa tunne — en tuntenut sitä ensinkään ennenkuin menin naimiseen — ja kun pidän Lilystä ja suuresti kunnioitan Mr Chillinglyä, niin luulin voivani hyödyttää heitä molempia paremmin kuin — kuin — mutta nyt näen: Mr Chillingly on hyvin nuori, hyvin kummallinen; hänen vanhempansa kenties panisivat vastaan, ei Lilyn itsensä tähden, vaan niiden asiain johdosta, joita mainitsitte. Ja te ette soisi hänen tulevan perheesen, johon hän ei olisi niin sydämellisesti tervetullut, kuin hän ansaitsee olla. Minä olen iloinen siitä että olen puhunut teidän kanssanne tästä. Kaikeksi onneksi en vielä ole mitään pahaa tehnyt. Enkä aio tehdäkään. Minä tulin tänne kutsumaan teitä ja Mr Chillinglyä huviretkelle roomalaisen huvilan raunioille, jotka ovat parin peninkulman päässä täältä. En enää aio koettaa saattaa häntä ja Lilyä yhteen."
"Kiitoksia! Mutta te käsitätte vielä minua väärin. Minä en luule että Lily pitää puoletkaan niin paljon Mr Chillinglystä kuin uudesta perhosta. Minua ei heidän yhdessä olemisensa peloita siinä valossa, jossa Lily nyt häntä katselee, ja jossa hän, minun havainnoistani päättäen, Lilyä katselee. Ainoa jota pelkään on että joku viittaus sinnepäin saattaisi tyttöä katsomaan häntä toisin, ja se on mahdotonta."
Elsie lähti pois ollen hyvin hämillänsä ja kovin halveksien Mrs Cameronin tietoja siitä mitä voi tapahtua kahdelle "yhteen saatetulle" nuorelle henkilölle.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen, hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona, jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan oli hoitanut ja vaalinut.
Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä, jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.
"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja meni lähemmäksi tyttöä.
Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset — joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä kasvoissa.
"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."
Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven viereen, josta kirjoitus oli kulunut.