"Te tarkoitatte holhojaanne, Mr Melvilleä?"
"Niin, te tiedätte sen."
"Ja miksi tahtoisitte kuulla minun puhuvan hänen kanssaan?"
"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle; tekisittehän sen?"
"Mutta miksi ette voi sitä itse tehdä? Pelkäättekö häntä?"
"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta — oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä olla enemmän rauhassa."
Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.
Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään, jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua: "No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"
"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"
"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat, kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."