"Ah!" sanoi Kenelm melkein suruisesti, "onko se niin? täytyykö jokaisen miehen eläissänsä näyttää monta osaa? Kunnianhimo seuraa rakkautta, viisasteleva ymmärrys kiihkoista tuntoa. Te olette todella muuttunut; minun Tom Bowlesini on kadonnut."
"Ei loppumattomaan kiitollisuuteen katsoen teille, sir," sanoi Tom syvästi liikutettuna. "Teidän Tom Bowles luopuisi kaikista rikkauden ja maallisen menestyksen unelmistaan ja menisi vaikka tuleen palvellaksensa sitä ystävää, joka ensin kehoitti häntä rupeamaan uudeksi Bowlesiksi! Älkää hyljätkö minua, minä olen teidän oma tekonne: te sanoitte minulle sinä kauheana päivänä, jolloin hulluus valtasi otsani ja rikos sydämeni: 'Minä tahdon olla teille uskollisin ystävä mikä maailmassa löytyy.' Te olette ollut sellainen ystävä. Te kehoititte minua lukemaan, te kehoititte minua ajattelemaan, te opetitte minulle että ruumiin tulee olla sielun palvelija."
"Hiljaa, hiljaa, ajat ovat muuttuneet; nyt te opetatte minulle jotakin. Opettakaa, opettakaa: miten kunnianhimo korvaa rakkauden! Kuinka voi halu edistyä maailmassa tulla vallitsevaksi himoksi, ja, jos siinä onnistuisi, kaikkea korvaavaksi lohdutukseksi elämässämme? Me emme milloinkaan voi olla niin onnellisia, vaikka nousisimme Caesarien valtaistuimelle, kuin luulemme että olisimme voineet olla, jos Jumala vaan olisi sallinut meidän asua kaukaisimmassa kylässä sen naisen kanssa, jota rakastamme."
Tom oli kovin ihmeissään tästä masentamattomasta kiihkon ilmauksesta miehessä, joka oli hänelle sanonut että vaikka ainoastaan kerran maailmassa voi löytää ystävän, niin on lemmityisiä yhtä runsaasti kuin mustikoita.
Hän silitti kädellään otsaansa ja vastasi epääväisesti: "Minä en rohkene sanoa miten lienee muiden laita. Mutta omasta asiastani päättäen näyttää olevan näin: nuori mies, jolla ei ole mitään joka häntä miellyttää tai innostuttaa, paitsi ammattinsa, tulee tyytyväiseksi, mieltyneeksi ja innostuneeksi kun hän rakastuu; ja hän luulee silloin ettei mikään tässä maailmassa ole rakkauden vertaista, hän ei välitä ensinkään kunnianhimosta. Minun setä-vainajani pyysi minua monta monituista kertaa tulemaan hänen luoksensa Luscombeen ja kuvasi kaikki ne maalliset edut mitkä minulle siitä olisi; mutta minä en voinut lähteä siitä kylästä, jossa Jessie asui, ja sitä paitsi minä tunsin itseni kykenemättömäksi päästä korkemmalle kannalle, kuin olin. Mutta kun jonkun ajan olin Luscombessa asunut ja olin tottunut toisellaisiin ihmisiin ja toisellaiseen puheesen, aloin mieltyä samoihin, kuin ne, joiden seurassa oleskelin; ja kun minä, osittain seurustelemisen kautta sivistyneempien ihmisten kanssa, osittain sen kautta että koetin sivistää itseäni, huomasin että nyt voisin helpommin kohoittaa itseäni setäni aseman yli kuin pari vuotta sitten taisin kohoittaa itseäni hevoskengittäjän pojan yli, silloin heräsi kunnianhimo minussa ja kasvoi yhä enemmän päivä päivältä. Sir, minä en usko että millään voi herättää ihmisen henkisiä kykyjä niin kuin kilpailuhalulla. Ja kilpailuhalu on juuri kunnianhimo."
"Silloin minussa ei mahda löytyä kilpailuhalua, sillä minussa ei ole kunnianhimoa."
"Sitä en voi uskoa, sir; kenties toiset ajatukset sitä peittävät ja pitävät alalla jonkun aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se puhkee ilmi ja tunkeutuu esimmäiseksi, niinkuin se on minussa tehnyt. Päästä eteenpäin maailmassa, tulla yhä enemmän kunnioitetuksi, kuta vanhemmaksi tulee, niiden joukossa, jotka meitä tuntevat, se on minusta miehen toive. Minä olen varma siitä että se on englantilaiselle yhtä luonnollista kuin — kuin —."
"Halu lyödä maahan toisen englantilaisen, joka on hänen tiellänsä. Minä huomaan nyt että aina olette ollut hyvin kunnianhimoinen mies, Tom; kunnianhimo on vaan ottanut toisen suunnan. Caesar olisi ehkä ollut vaan
"'Tappelija ensimmäinen kentällä.'
"Ja nyt oletan että te luovutte matkatuumastanne, te palaatte Luscombe'en, parantuneena surusta Jessien kadottamisen tähden, te menette naimiseen sen nuoren ladyn kanssa, josta puhuitte, ja kokootte vähitellen askelittain aldermannista ja mayorista Luscomben parlamentin-jäseneksi."