Ja näin miellyttävällä tavalla päättyi näiden omituisten miesten keskustelu ja he menivät levolle käsivarret toinen toisensa kaulan ympärillä.
NELJÄS LUKU.
Kenelm huomasi, että oli paljon vaikeampi saada Lady Glenalvonia puolellensa kuin hän oli luullut. Hänelle, joka oli toivonut niin paljon Kenelmin tulevaisuudesta, oli tietysti se ajatus vastenmielinen, että hän menisi naimisiin halvan, köyhän tytön kanssa, jota hän oli tuntenut ainoastaan muutamia viikkoja, ja jonka vanhemmista hän ei näyttänyt mitään tietävän, paitsi että tyttö oli säädyn puolesta hänen vertaisensa. Ja koska Lady Glenalvon melkein yhtä hartaasti kuin Sir Peter oli toivonut että Kenelm saisi morsiamen, joka kaikin puolin olisi hänelle yhtä otollinen kuin Cecilia Travers, niin hän oli yhtä pahoillaan ja suruissaan toiveidensa raukenemisesta.
Ensin hän suuttui niin ett'ei hän tahtonut kuulla Kenelmin selityksiä. Hän lähti hänen luotansa niin kiivaana kuin hän ei milloinkaan ennen ollut ketään ihmistä kohtaan ollut, eikä suostunut enää puhumaan hänen kanssansa tästä asiasta vaan sanoi ett'ei hän suinkaan aikonut puhua hänen romantillisten turhuuksien puolesta, vaan päinvastoin hän aikoi kieltää Lady Chillinglyä ja Sir Peteriä suostumasta siihen että "Kenelm näin pilasi tulevaisuuttansa."
Vasta kolmantena päivänä senjälkeen kuin Kenelm oli tullut myöntyi Lady Glenalvon, jota Kenelmin syvä surumielisyys liikutti, Sir Peterin argumentteihin, joita tämä arvoisa baroneti esitteli hänelle heidän puhuessansa kahden kesken toistensa kanssa. Hän myönsi, vaikka vastahakoisesti, että pojalla, jolla oli oikeus periä maatila vallan ilman ehdoitta, mutta vapaa-ehtoisesti luopui sen sääntöperintö-oikeudesta ehdoilla, jotka olivat erittäin edulliset hänen vanhemmillensa, oli oikeus vaatia että he puolestansa jossakin määrin luopuivat omista toiveistansa asiaan katsoen, josta hänen onnensa riippui, hänen oman luulonsa mukaan; ja että hän oli siinä ijässä, että hän itse voi valita, riippumatta vanhempain tahdosta, joll'ei hänen isänsä olisi pyytänyt häneltä sen lupauksen että hän ensin heiltä neuvoa kysyisi, mikä lupaus oikeastaan ei Lady Chillinglyä koskenut, vaan oli rajoitettu Sir Peteriin, joka oli perheen ja talon herra. Isän suostumus oli jo saatu, ja kun Kenelm kunnioituksesta vanhempiansa kohtaan ei voinut ilman äidin suostumusta mitään tehdä tässä asiassa, niin oli vanhan ystävän tehtävä poistaa kaikki epäykset tähän asiaan katsoen hänen omasta tunnostaan ja raivata pois kaikki esteet rakkauden edestä, jota ei tulisi soimata sentähden että se oli omaa etua katsomaton.
Tämän kanssapuheen jälkeen haki Lady Glenalvon Kenelmiä, löysi hänen alakuloisena istumasta rautu-virran rannalla, tarttui hänen käteensä, vei hänen havumetsikköön ja kuunteli kärsivällisesti kaikkea, mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta ei silloinkaan Kenelmin selitykset hänen sydäntänsä voittaneet, ennenkuin nuori mies innollisesti sanoi: "Te kiititte minua kerran siitä että pelastin teidän poikanne hengen; te sanoitte silloin ett'ette voisi milloinkaan minua siitä palkita; te voitte palkita minua kymmenkertaisesti. Jos teidän poikanne, joka nyt on, niinkuin toivomme, taivaissa, tällä hetkellä voisi katsoa alas ja tuomita meidän välillämme, uskotteko että hän hyväksyisi teidän tekoanne, jos te kiellätte?"
Lady Glenalvon purskahti itkuun ja tarttui Kenelmin käteen, suuteli hänen otsaansa, niinkuin äiti olisi sitä suudellut, ja sanoi: "Te olette voittanut, minä menen kohdakkoin Lady Chillinglyn luokse. Te saatte naida hänen, jota rakastatte, mutta yhdellä ehdolla: häät tulee olla minun luonani."
Lady Glenalvon ei ollut niitä naisia, jotka palvelevat ystävää vaan puoleksi. Hän tiesi hyvin millä tavoin hän voisi taivuttaa ja suostuttaa välinpitämätöntä Lady Chillinglyä; hän ei herennyt ennenkuin tämä itse meni Kenelmin huoneesen ja sanoi vallan tyynesti:
"Vai olet sinä aikeissa kosia Miss Mordauntia, joka luultavasti on Warwickshiren Mordauntien sukua. Lady Glenalvon sanoo että hän on hyvin suloinen tyttö, ja että hän tulee asumaan hänen luonansa siksi kuin menette naimisiin. Ja koska nuori lady on orpo, niin tulee Lady Glenalvonin setä, herttua, joka on sukua Mordauntin suvun vanhimman haaran kanssa, saattamaan häntä vihille. Minä toivon tietysti sinulle onnea; on jo aika että nait ja tulet vakavaksi."
Kaksi päivää tämän varsinaisen suostumuksen jälkeen Kenelm lähti Exmundhamista. Sir Peter olisi mennyt hänen kanssansa tervehtimään tulevaa miniäänsä, mutta mielenliikutukset olivat tuottaneet hänelle kovan leinitaudin kohtauksen, joka pakoitti häntä pitämään jalkojansa flanellissa. Kun Kenelm oli mennyt, lähti Lady Glenalvon Cecilian tykö. Tämä istui hyvin suruissansa huoneessansa avonaisen ikkunan ääressä; hän oli huomannut, että jokin huoli ja tuska vaivasi isän ja pojan mieltä, ja oli asettanut tämän yhteyteen sen kirjeen kanssa, joka niin kovasti oli Sir Peterin tyyntä mieltä liikuttanut; mutta hän ei aavistanut mitä se oli ja vaikka hän oli pahoillaan siitä, että Kenelm häntä kohtaan oli entistä varovaisempi, niin hänen kuitenkin oli sääli tuota surua, jota hän oli hänen kasvoissaan huomannut ja jota hänen teki mieli lieventää. Kenelmin varovaisuus oli kuitenkin tehnyt hänenkin entistä varovaisemmaksi häntä kohtaan, ja sentähden hän nyt enemmän syytti itseänsä kuin häntä.