"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta sanokaa minulle ensin yksi asia — te olette vanhempianne tavannut; te olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette tätä suostumusta saanut!"
"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."
Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö, jolla on kovat tuskat.
"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla; sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette valinnut."
"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa. Valitkoon hän itse meidän välillämme'."
"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi. Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa, jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua. Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."
Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti: "Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään. Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin, ilmoittakaa se, ja nyt kohta."
"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten mestariteoksia.
"Hän oli vielä ulkomailla, kun —" tässä Mrs Cameron tukehdutti huokauksen ja jatkoi kuiskaten — "kun ukkosen isku sattui hänen suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut mitään osaa — hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka. Poika — poika — jumaloitu poika — havaittiin petturiksi ja tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä — arvaatte kai miten. Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? — omalla kädellään hän itsensä surmasi."
Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.