Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha harmaa torni — taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron jatkoi:
"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle — jotka olivat köyhät niinkuin hän itsekin — hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle. Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen taipumuksistaan — ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti, eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen — tytön. Äiti ei elänyt monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet, petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä. Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty, kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua, hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."
"Onkohan ainoatakaan miestä maan päällä," huudahti Kenelm äkisti ja kohoitti päätänsä, — "onkohan yhtään miestä, joka ei katsoisi sitä neitoa, jonka jalkojen juureen hän tahtoisi langeta polvilleen ja sanoa: 'Rupea elämäni kuningattareksi,' itsessään liian jaloksi voidaksensa alentua toisten ihmisten rikosten kautta, jotka ovat tehdyt ennen hänen syntymistänsä; löytyyköhän ainoatakaan miestä, joka ei usko että totuuden rakkaus ja kunnian tunto ovat vaimon tai miehen enin kuninkaallinen ominaisuus, olkoot sitten vaimon tai miehen esi-isät olleet yhtä laittomia merirosvoja kuin normandilaisten kuninkaiden esi-isät, tai yhtä tunnottomia valehtelijoita, siinä missä heidän omat etunsa ovat vaarassa, kuin kuuluisain Caesarin ja Bourbonin, Tudorin ja Stuartin sukujen kruunatut edustajat ovat olleet? Aatelius, samoin kuin nero, on synnynnäinen. Oi, hyvä rouva, me Chillinglyt olemme hyvin vähäpätöinen suku, mutta olemme yli tuhatta vuotta olleet englantilaisia aatelismiehiä. Emmekö voisi suojella hänen salaisuuttansa ennemmin kuin ilmaista jotakin, joka voisi hänelle huolta tuottaa? Minä voisin viettää koko elämääni hänen rinnallaan Kamtschatkassa, ja tämä salaisuus olisi yhtä hyvin kätkettynä kunnioituksen ja jumaloitsemisen poimuihin."
Tämä kiihkoinen puhe tuntui Mrs Cameronin mielestä järjettömältä deklamationilta kokemattoman, tuittupäisen miehen suusta. Hän sentähden piti yhtä vähän lukua siitä kuin etevä lakimies jonkun nuoren asian-ajajan kaunopuheisuuden kukkasista, joka kuitenkin ennen oli etevää lakimiestä miellyttänyt, tahi kuin äiti, jolle romanttisuuden aika on ohitse, pitää lukua turhasta hullutuksesta, joksi hän nuorta tytärtänsä lumoavaa romanttista tunnetta nimittää; ja hän sanoi suoraan: "Tuo on vaan turhaa puhetta, Mr Chillingly; puhukaamme pää-asiasta. Aiotteko, huolimatta kaikesta mitä olen sanonut, kosia hoidokastani?"
"Kyllä."
"Mitä!" huudahti Mrs Cameron tällä kerta syyllä harmissaan. "Mitä, vaikka olisikin mahdollista teille saada vanhempainne suostumus naida sellaisen miehen tyttären, joka on tuomittu pakkotyöhön, tahi salata heiltä tämä asia, voisitteko te, joka olette syntynyt säädystä, jossa jokainen kielikello kysyy: 'Kuka on tuo tuleva Lady Chillingly ja mikä on hänen nimensä?' — voisitteko te uskoa ettei tämä kuka ja mikä milloinkaan ilmi tulisi? Onko teillä, joka olette muukalainen, jota muutamia viikkoja sitten emme tunteneet, oikeus sanoa Walter Melville'lle: 'Antakaa minulle se, mikä on teidän ainoa palkkanne jaloista uhrauksistanne, rehellisestä uskollisuudestanne, huolellisesta hellyydestänne monien vuosien kuluessa!'"
"Toden totta, rouva," huudahti Kenelm, jota tämä vetominen liikutti enemmän kuin ennen saadut tiedot; "kun viimein erosimme toisistamme, kun minä ilmoitin teille että rakastin teidän holhottianne, kun suostuitte minun ehdoitukseeni lähteä kotiin ja pyytää isäni myöntymystä kosimiseeni, silloin oli aika sanoa: 'Ei; kosija, jolla on vastustamattomat ja korkeammat vaatimukset, on ehtinyt ennen teitä!'"
"Minä en silloin tiennyt, siihen on Jumala todistajani, minä en edes aavistanut että Walter Melville aikoi saada vaimoa siitä lapsesta, joka oli kasvanut hänen silmäinsä edessä. Teidän täytyy kuitenkin myöntää että minä hyvin kielsin teitä ajattelemasta tätä asiaa; minä en voinut tehdä sitä suuremmalla innolla, ilmaisematta hänen syntyperänsä salaisuutta, jota ainoastaan hätätilassa tahdoin ilmoittaa. Mutta minun vakuutukseni oli että teidän isänne ei suostuisi teidän avioliittoonne henkilön kanssa, jonka yhteiskunnallinen asema oli niin paljon alhaisempi kuin hänellä oli oikeus toivoa, ja että tämän suostumuksen kielto tekisi lopun teidän ja Lilyn tuttavuudesta ja jättäisi Lilyn syntyperän ilmaisematta. Vasta kun te olitte lähtenyt, ainoastaan kaksi päivää sitten, sain Walter Melvilleltä kirjeen, joka minulle ilmoitti mitä en milloinkaan ennen ollut aavistanut. Tässä on kirje, lukekaa se ja sanokaa sitten hennotteko tunkea itsenne kilpailijaksi hänelle —."
Hän keskeytti itsensä, sillä liikutus tukehdutti hänen äänensä, antoi kirjeen Kenelmille ja seurasi innokkaalla tutkivalla katseella Kenelmin kasvojen liikkeitä tämän lukiessa kirjettä.
"—— katu, Bloomsberry.