"Hyvä ystävä! Iloa ja riemua! Maalaukseni on valmis; se maalaus, jota niin monta kuukautta olen yöt päivät maalannut tuossa kurjassa soppelossa, joka oli atelierini ja jossa en nähnyt viheriöitä niittyjä vilahdukseltakaan, sillä olen pitänyt olopaikkaani salassa kaikilta, yksin teiltäkin, sentähden etten joutuisi kiusaukseen heittää työni kesken. Maalaus on valmis — se on myyty; arvatkaapas hinta! Viisitoista sataa guineaa, ja kuvakauppiaalle — kuvakauppiaalle! Ajatelkaa sitä! Se viedään ympäri maan ja näytetään vallan erikseen. Te muistatte kai nuo minun maalaamani kolme pientä maisemakuvaa, jotka kaksi vuotta sitten olisin kernaasti myynyt kymmenestä punnasta, jos vaan Lily ja te olisitte antaneet minun sitä tehdä. Minun hyvä ystäväni ja suojelijani, saksalainen kauppias Luscombessa, joka eilen kävi minun luonani, tarjousi peittämään kuvat kolmenkertaisella guineakerroksella. Voitte käsittää kuinka iloinen olin, kun vaadin häntä vastaanottamaan ne lahjaksi. Mikä nautinto ihmisen elämässä, kun hän voi sanoa: 'Minä annan sen teille!' Noh niin, vihdoin viimein olen tilassa, joka oikeuttaa sen toivon, joka kahdeksantoista vuotta on ollut lohdutukseni, tukeni; ollut auringonsäde, joka aina loisti pimeyden läpi, kun kohtaloni oli mitä kolkoin; ollut sävel, joka on kohoittanut minua ylöspäin ikäänkuin leivon viserrys, kun ihmisten äänissä kuulin ainoastaan pilkkanaurua. Muistatteko sen yön, jolloin Lilyn äiti pyysi meitä kasvattamaan hänen lastansa niin ettei se tietäisi mitään vanhemmistansa ja kielsi meitä ilmoittamasta tylyille ja ylpeille sukulaisille että sellainen lapsi on syntynyt? Muistatteko kuinka surullinen ja kuinka ylpeä hän kuitenkin oli, hän joka itse oli niin jaloa sukua ja oli kasvatettu niin suuressa ylellisyydessä, kuinka hän tarttui käteeni, kun rohkenin väittää häntä vastaan ja sanoa että hänen omat sukulaisensa eivät voisi hyljätä lasta isän rikoksen takia —, kuinka hän, ylpein nainen, minkä eläissäni olen nähnyt ja jonka hymyilyä joskus huomaan Lilyssä, kohotti päänsä pään-alukselta ja änkytti:

"'Minä olen kuolemisillani — kuolevaisen viimeiset sanat ovat käskyjä. Minä käsken teitä pitämään huolta siitä, että tyttäreni kohtalo ei tule sellaiseksi kuin petturin tyttären, joka muutetaan ylhäisten piiriin. Voidaksensa tulla onnelliseksi täytyy hänen asemansa olla alhainen — ei mikään katto ole liian alhainen suojaksi, ei mikään mies liian halpa naimaan petturin tytärtä.'

"Tästä hetkestä saakka päätin pitää käteni ja sydämeni vapaina, jotta voisin jalon hyväntekijäni lapsen lapselle sanoa, kun hän on kehittynyt naiseksi: 'Minä olen alhaista säätyä, mutta äitisi olisi antanut sinut minulle.' Tuo meidän huostaamme uskottu vastasyntynyt on nyt kehittynyt naiseksi, ja minä olen nyt saanut niin turvatun aseman, että en enää pyytäisi häntä jakamaan köyhyyttä ja kurjuutta minun kanssani. Minä kyllä tiedän että jos ei hänen kohtalonsa olisi niin omituinen, niin tämä toivoni olisi turhaa julkeutta — minä kyllä tiedän että minun on kiittäminen hänen iso-isäänsä kaikesta mitä nyt olen ja siitä mitä minusta milloinkaan voi tulla — tiedän että on eroavaisuus ikään katsoen meidän välillämme — tiedän että olen monta hairausta tehnyt ja että minulla on monta vikaa. Mutta sellaiset seikat eivät paljon mitään vaikuta, kun kohtalo niin määrää; minä olen se, joka hänen tulee valita. Kun sentähden oletan että te, hänen likeisin sukulaisensa, ette pidä minua liian rohkeana, niin minusta kaikki näyttää olevan selvässä. Lilyn lapsellinen mieltymys minuun on niin syvä ja niin todellinen, että se kyllä voi kehittyä naisen rakkaudeksi. Sitä paitsi hän onneksi ei ole oppinut noita pintapuolisia koulutietoja ja ylhäisen seura-elämän joutavia typeryyksiä, vaan on, niinkuin minäkin, vapaan luonnon vaikutuksen kautta kasvatettu; hän ei toivo muita salongeja ja palatseja kuin niitä, joita oman mielemme mukaan voimme rakentaa haltiattarein maassa; hän on oppinut käsittämään mielikuvituksen maailmaa ja itse elämään siinä, mikä on parempi kuin kaikki kirjatiedot sille, joka taidetta ja laulua rakastaa. Parin päivän kuluttua voin kenties jo päästä Londonista, ja luultavasti tulen jalkaisin tavallisuuden mukaan. Minun tekee niin mieleni vielä kerta nähdä vihannoita pensastoja ja niittyjä, virran loistoisaa pintaa, ja vieläkin enemmän meidän oman pienen pauhaavaisen puromme vähäisiä putouksia! Sillä välin minä pyydän teitä, joka olette rakkahin, parahin, enin kunnioitettu niistä harvoista ystävistä, joita tähän saakka maailmassa olen saanut, tarkoin tämän kirjeen tarkoitusta miettimään. Jos te, joka olette syntynyt paljon korkeammasta säädystä kuin minä, arvelette että on liian rohkeata minun puolestani pyytää suojelijani lapsenlasta vaimoksi, niin sanokaa se suoraan; ja minä olen kuitenkin yhtä kiitollinen teidän ystävyydestänne, kuin olin teidän hyvyydestänne, kun ensi kerran olin päivällisillä teidän isänne palatsissa. Ujo, tunnokas ja nuori kun olin, luulin minä että hänen mainiot vieraansa ihmettelivät miksi minua oli kutsuttu samaan pöytään kuin heitä. Te, joka silloin olitte ihailtu ja kiitetty, te säälitte sivistymätöntä, jöröä poikaa; te jätitte ne, jotka silloin minusta olivat pakanallisten Pantheonin jumalien ja jumalattarien kaltaiset, tullaksenne istumaan isänne holhotin viereen, ja ystävällisesti kuiskaamaan hänelle sellaisia sanoja, jotka saattoivat alhaisesta säädystä syntyneen, mutta kunnianhimoisen nuorukaisen palajamaan kotia ilomielin, sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!' Ja minä luulen ettette voi arvata mikä se on, joka saattaa kunnianhimoista nuorukaista, joka luulottelee että jumalat ja jumalattaret ovat häntä Pantheoniin toimittaneet, palaamaan kotia sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!'

"Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi: 'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää; tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi, että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.

"Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta, puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen: 'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'

"Teidän uskollinen

"W. M."

Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"

Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä tehnyt?"

"Kyllä; samana iltana kun sain kirjeen."