"Ja — te epäätte; puhukaa, olkaa hyvä, suoraan asia. Ja — hän —."
"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi: 'Se on uni — se ei voi olla totta — se ei voi! Minä Leijonan vaimona — minä — minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä, täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta, kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella — voinko itse ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin, joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi, niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt — enkä ole tehnyt sitä turhaan, siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"
Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa. Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."
Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen näköiset.
"Teidän kihlattunne — teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."
Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt; hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.
Mrs Cameron otti hatun ylös ja antoi sen hänelle.
"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."
"Mutta ettehän toki vielä mene pois — juuri kun minä tulen. Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella, mitä, haltiatar?"
"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi junassa Londoniin."