Porstuan ovi oli lukossa. Hän koputti ovea ja kohta avasi oven ko'okas, pitkä ja kaunis vaimo, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän oli komeasti puettu mustaan hameesen; hänen tummat hiuksensa oli pantu ylös sievän, päätä myöten olevan myssyn alle. Hänen kasvonsa olivat säännölliset — hänessä oli jotain majesteetillista ja Cornelian-tapaista. Hän olisi voinut olla tämän roomalaisen vaimon mallina, jos hänellä ei olisi ollut valkeaverinen anglosaksilainen iho.
"Mitä teillä on asiaa?" kysyi hän kylmällä ja jotenkin ankaralla äänellä.
"Minä tulin tänne Mr Bowles'ia katsomaan," vastasi Kenelm ja otti hatun päästänsä, "ja minä toivon, että hän on kylläksi terve siksi."
"Ei, sir, hän ei ole kylläksi terve siksi; hän makaa omassa huoneessansa ja hänen tulee olla hyvin hiljaa."
"Saanko pyytää teitä olemaan hyvä ja päästää minua sisään. Minä tahtoisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne, joka olette hänen äitinsä, jollen erehdy."
Mrs Bowles epäsi hetken aikaa; mutta hän ei Kenelmin käytöksessä voinut huomata mitään, joka olisi ilmoittanut, että hän oli korkeampaa säätyä kuin hänen pukunsa osoitti, ja hän luuli vieraalla olevan asiaa hänen pojallensa, joka koski tämän ammattia; sentähden hän avasi oven, vetäysi vähän syrjään antaaksensa vieraan ensin astua sisään, ja kun hän seisoi keskellä huonetta, pyysi hän hänen istumaan, ja ollaksensa hänelle hyvänä esimerkkinä, istui hän itse kohta.
"Rouva," sanoi Kenelm, "älkää katuko, että laskitte minua sisään, älkääkä ajatelko minusta pahaa, kun minä sanon teille, että minä olen syy poikanne onnettomuuteen."
Mrs Bowles nousi äkisti ylös.
"Oletteko te se mies, joka voitti minun poikani?"
"Ei, rouva, älkää sanoko, että hänen voitin. Hän ei ole voitettu. Hän on niin urhoollinen ja väkevä, että hän olisi minun voittanut jollen minä, hyväksi onneksi, olisi lyönyt hänet maahan ennenkuin hän ehti sitä tehdä. Olkaa hyvä, rouva, ja istukaa ja kuunnelkaa kärsivällisesti minua vielä muutaman minuutin."