»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani», Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»
»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus uskoa taikuuteen.»
»Taikuuteen? — kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»
»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti) en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.
»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.
»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua — kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»
»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä. Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta, etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina, harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun ollaan mielenvikaisten parissa — niiden ulkoinen elämä on samanlaista kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.
»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen
Glaukukseen.
»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.
Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi seuraavat säkeet.