»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »Minä! Kuinka minä? En, ihan varmaan en.»
»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa viisaampi.»
»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä ole tarpeeksi viehätystä tarvitsematta taikaan turvata?»
»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja —. Kyllin siitä.»
»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.
»Ei ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»
Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:
»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja — täytyykö Julian se tunnustaa? — minua ei rakasteta! Se nöyryyttää — ei, ei nöyryytä, vaan se haavottaa minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon kiittämättömän jaloissani — ei siten, että hänet siitä kohottaisin, vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi salaisista taikatempuista.»
»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»
»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.