»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut, oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»
»Hänen maineensa», Julia vastasi.
»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.
»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä sinun suuren viisautesi mainetta?»
»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia salaisuuksia?»
»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»
»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi, jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»
Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin kiittänyt.
»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin sinulle antaa?»
»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»