»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»
»Hänen oman orjansa suusta.»
»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi lemmenjuoman?»
»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus silloin sattuu.»
»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon — onhan sinulla sellainen?»
»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.
»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana, sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi, kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet, kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa Glaukusta.»
»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta mielestään vaillinaisen lauseen.
»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin rakkaudesta hän päätti uskaltaa.
Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin: