»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne alkavat täyttyä — lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli. »Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa — epäluulo hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita — niin, hän on todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»
Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes, joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista, joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.
»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan, »taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»
9 LUKU.
Etelän myrsky — Velhon luola.
Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana, tavallisimmin bigaa, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. carpentum,[40] jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa; ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.
Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu, mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen — kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen — Italian taivaan alla ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin — ja painuvan auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan. Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä herkullisella lahdella.
»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää nymfejä sen jälkeen kuin sinut, Ione, luotiin!»
Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.
He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan rakastivat.