»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! Vale!»
Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa — hän oli aikakautensa mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva — Glaukus oli äkkiä kohonnut rakastettunsa tasalle.
Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit — tulevista hetkistä ei kukaan tiedä!
Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt. Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.
Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko, kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän yksityisoven kautta sisään.
»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.
»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset kosi häntä?»
»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan; ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti —.»
»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
Nainen on ihana olento — kun hän on toisen miehen oma.»
»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden kaitsijaksi.»[54]