»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki, kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»
»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»
»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin tuleekaan uhrata Jumalalleen?»
Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen — vakavana, ikävöivänä, pelokkaana — hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.
Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle, että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan. Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti — hän kohtaisi Glaukuksen — tälle hän voisi huolensa haastaa.
3 LUKU.
Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.
Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon. Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri, toimellinen kansalainen — lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta falernolaisesta viinistä.
»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen», Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin — hänen kellarissaan.»
»Ja jotakin viehättävää — hänen tyttäressään.»