Rauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla laitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo laskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen, mistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen. Vain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja välkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan kuulunut sen häly ja melu eikä »ihmisten toimekas touhu.» Viheriällä ruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä täällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen taas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön rauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat hyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla kulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan juomaan.
Seisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli sivultaan koiran heikkoa haukuntaa.
»Ole vaiti, ystäväiseni», muuan ääni virkkoi koiralle, »vieraan askelet eivät häiritse isäntääsi». Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään hän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt natsarealaisten kokouksessa.
Vanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään oli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen koira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.
Vanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen nuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen siunaustaan istahti hänen viereensä.
»Olet valmistunut matkalle, isä», hän sanoi, »tahdotko meidät jo jättää?»
»Poikani», vanhus virkkoi, »maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja luetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen, lohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan ja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee tehdä.»
»Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?»
»Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean uskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan. Kaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja harrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen poikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen kuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli nojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta. Kuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle oli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika oli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli — ei äänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä murtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: 'Ja minä sanon sinulle, nouse!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot. Oi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita surunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä — se karkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä — olen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin, kuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En kuunnellut mitään — en tuntenut — en nähnyt mitään — katselin vain Vapahtajan kasvoja!»
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä jähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka tunsi kuoleman salaisuuden.