»Siihen asti», lesken poika jatkoi, »olin ollut kuin muutkin: ajattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin olinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta herättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä huulet eivät konsanaan mitään kerro — palattuani maailmaan julistamaan Korkeimman voimaa — jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden todistajana — aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty, onneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan tuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen ristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin, uhkasin — ei kukaan kuullut minua — ääneni hävisi tuhansien meluun ja tohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan kirkkaan katseen suuntautuvan minuun — Hänen huulensa hymyilivät ikäänkuin kuolema olisi voitettu — se rauhotti minua ja minä tyynnyin. Mitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon? Kalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui äkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä. Joukon seasta kuului kamala huuto — terävä ja katkera huuto! — ja taas oli kaikki valjennut.
»Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla — maa vapisi, talot järkkyivät perustuksillaan — elävät olivat kaduilta kaikonneet, mutta kuolleet eivät. Pimeässä näin niiden väikkyvän ohitseni — noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen — kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja valottomissa silmissään! — he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen — he tuijottavat minuun — olinhan ollut heidän veljensä, ja he nyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet haudasta kertoakseen eläville, että kuollut voi herätä!»
Vanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.
»Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen palveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut mailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien uusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla katoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman onnelliseksi.
»Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä hetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran niinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä mittaamattomassa avaruudessa.»
Heidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden suuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä entisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi seuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa. Vanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero. Edellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa sankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä — se sopi hyvin hänen valitsemaansa toiminta-osaan — siinä oli enemmän marttyyrin rohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja rohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen vanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä häätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt sankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.
»Ja nyt», hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa lännen taa, »nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani keisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka niinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät ennenkuin kuolen.»
»Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen uhkaama. Lepää huomiseen!»
»Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? — Ja yö ja yksinäisyys? — ne ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne tuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa, mitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan — ei pelkoa, ei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen huminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien suojassa; — tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden merkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.»
Tämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän otti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti hitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.