Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää — hunajan ja viinin sekotusta, jään jäähdyttämää.»
»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»
Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä kirkkaaksi — voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä — huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit — saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren, Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta intohimoa — harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa. Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!
Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi sanoisi.
Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:
»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan — hän oli kohouvinaan ilmaan — väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä — hän tunsi itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään — hän halusi itselleen siivet — niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään, hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti. Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa; ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen silmilleen — ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua; hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa, joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä — hän oli saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan hulluksi — mutta hän ei sitä itse tiennyt!
Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä — hän ei kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä toisen uhkaavaa asentoa — ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset, irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän kauhistui — kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.
»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? — Puhu, puhu!»
»Valon jumalatar auttakoon — ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle — tämä sinun viinisi on liian väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan — ja minä näen unetarten lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon — pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! — Sillä on tammenlehväinen seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh! Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin hymy hänen huulillaan — hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa! Pois! — Se on nymfi! — Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka sellaisen näkee tulee hulluksi — pois! Voi minua! Hän katselee minua!»
»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai sanasi tappavat minut!»