Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:
»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) — Sanon, niinkuin maanmieheni Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua. Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua — et tiedä, kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut — et tiedä, kuinka kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni, vihdoinkin nousisit — ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut! Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta maasta — olen noussut Eylen kukkulalle — olen Ilissuksen olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. Sinä et saa lähteä luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani — Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin! — sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena — huulillasi on kaikkituhoova hymy — sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo, sinun taikasi ovat turhat!»
»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.
»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se sinä? — He ovat vieneet hänet pois — minä tahdon hänet pelastaa — missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan! Saavun! Saavun!»
Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti, että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata Olintus.
6 LUKU.
Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. — Erillään kulkeneet virrat yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.
Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle päin.
Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen — tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen — varjo voittaa pian valon — ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle — kuu nousee — yö on valtiaaksi päässyt!
Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle pyhitettyä, ikivanhaa puistoa — uhkeat puut, joiden iästä ei muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina. Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään, johon lehto oli vihitty.