Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen, ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa. Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.
Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.
»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin, »viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»
Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja kostonhimoa.
»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa minut verkkoihisi. Retiarius, olen asein varustettu sinua vastaan.»
»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista, jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. — »Vaiti! Puhu hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin minun —.»
»Uhkaatko? — Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»
»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä väkivaltaa sisarellesi. — Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain, rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat saaneet minut valtaansa — olen sitä hulluuttani katkerasti katunut. Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon rikokseni korjata — pyydän sinulta sisaresi kättä. — Älä kauhistu — mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta — sukuperä, jonka rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin eilispäivän lapsia — salaiset tiedot — mutta senhän kaiken jo tiedät! Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken hairahduksen korjaamista!»
»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut paheittesi rikostoveriksi — sinä — valapatto ja heittiö mies. Vapise! Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan päivänvaloon — sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi — Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi — Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»
Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus. Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti Arbakesta.