»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo! Mitä aijot tehdä? Puhu — mieti, ennenkuin vastaat — onko viha saanut sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma päätös?»
»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut, tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»
Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan, mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. — Glaukuksen esitaistelija kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa — sama mies hänen nimensä häpäisijänä — sen jumalattaren paljastajana, jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan — hänen omien petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa, maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa — päivä ja hetkikin jo näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta, että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa — vihamies oli hänen vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti ympärilleen — hän ei nähnyt ketään lähettyvillä — hiljaisuus ja autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.
»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun onnellisen kohtaloni tiellä!»
Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta, Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.
Apekides kaatui sydämeen iskettynä — hän kaatui äänetönnä, valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.
Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi. Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin, kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.
»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»
Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan. Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule, Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut? Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» — hän astui lähemmä nostaakseen ruumista.
Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa: