»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä — rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita; Glaukuksen turvaton tila — hänen hapuilevat sanansa — hänen pimennyt järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän sanoi puoliääneen:
»Kurja tomukasa! — ihmisjärki parka! Missä on nyt sinun henkesi? Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella — minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja pani sen ruumiin viereen.
Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot, jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva, vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He ympäröivät kohtauspaikan.
»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin murhaajaa!»
Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus, kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.
»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»
»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että egyptiläinen itse on murhaaja.»
Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko tilaa.
»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»