Kaikki osottivat Glaukusta.
»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»
»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.
»Anteeksi — nimesi?» hän kysyi.
»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet, kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa — syöksyin esiin — mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni, ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»
»Hän avaa silmänsä — hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu, vanki! Mitä vastaat syytökseen?»
»Syytökseen — hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan — mitä saatoin tehdä? Mutta olen sairas — minuun koskee — käärme on pistänyt minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76] itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi, auttakaa — auttakaa — minä palan! — kuolema ja kadotus, minä palan!»
Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.
»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»
»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä kuin kuka tahansa meistä.»