»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä filyraan pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»
»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»
»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»
»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: vale!»
»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies. Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa mitään, ja hänen täytyy kuolla — kuolla, koska hän on minun kilpailijani elävänä — kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena! Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta yrittää.»
Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan kääriytyneen olennon.
Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään, että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että siinä nyt oli joku noista julmista lemuureista, jommoisia kaikkialla kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.
»Nouse!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet tielläni.»
»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»
»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»