»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin, intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! — pelasta! Hän ei ole vikapää — minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa talossa sairaana — kuolevana, ja minä — minä olen kaikkeen syynä. Eivätkä tahdo päästää minua sisälle — he ajavat sokean tytön ulos. Oi, paranna hänet! — Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon — jonkun taian — jonkun vastajuoman — sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»
»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. — Unohdat, että seurasin Juliaa noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä — ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»
Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti lujasti ovelle.
Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.
»Arbakes. — Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen preetorilta.»
Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle. Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän huudahti. »Sano minulle — sano!»
»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo tajuissaan.»
»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä rukoilen sinua —»
»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»
Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta valvontaansa.