Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti vapautetun suosikkiorjansa kera.
»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! — Ota tämä malja!»
»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»
»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton Apekideen murhaan.»
»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään ensimäinen kuulustelu.»
»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus parka! — Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää kelpaa mikään!»
Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.
»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»
Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.
Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla, vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli voittanut. Mutta hengen tuoreus — elämän elämä, sen kunnia ja mehu — oli iäksi hävinnyt.