»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.
»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle — hänen asiastaan tahdon kanssasi haastella.»
»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»
Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. — Arbakes oli mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä egyptiläistä.
»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä varoo paljastamasta itseään.»
8 LUKU.
Vanhanajan hautajaiset.
Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys, mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys — hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella — oli huoneen koristanut lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun. Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa ennallaan.[80]
Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät praeficae'ksi) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä seuraavan laulun:
Hautausvirsi.