Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
Sun saatamme me tuonen majoihin,
Me, kyynelöivät viime vierahat.
On outo eessäs taivaltaasi tie,
Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
Se takaisin ei kulkijaansa vie,
Mi virran synkän ehti äyräillen.
Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
Ei riemua suo siellä päivä, yö,
Vain Argon immet työssään vaikeroi,
Titanin maksaa tuonen lintu syö,
Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
Ja Tantalosta jano näännyttää,
Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.
Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
Mi yli vie sun virran vainaiden.
Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
Hän rukoellen oottaa rannallaan.
Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue lähti hitaasti liikkeelle.
Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen — vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja archimimus (joiden tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) — jotka tavallisesti olivat mukana hautaussaattueessa —, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.
Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli, orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen — paljain päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.
Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin näkee.
Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet; ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.
Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko, menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! — missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä — kauan pidätetyn epätoivon huutoon.
»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille, »sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa — ketä vihamiestä sinä saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme yhdessä — näinkö me eroamme? Et ole kuollut — nukut vain! Herää, herää!»