Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut muitakin olevan mukana.
»Ah!» hän huoahti, »me emme olekaan yksin!»
Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti veljensä temppelin ylipapilta soihdun.
Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli sytytetty.
Tuulen hymni.
1.
Tullos pilvitanhuiltas,
Tuuli, ilman valtias!
Pyhä meillen aina oot,
Kun he sua kutsukoot,
Läntisnä jos mailla liidät,
Taikka kaakon siivin kiidät,
Tai yl' vetten yltyväin
Idäst' ennät temmeltäin,
Taikka ko'ista kukkain kulet,
Konsa syttyy taivaan tulet,
Lempeänä liehuen,
Nymfein kera kuiskien.
2.
Taukoo kotvaks karkelusta,
Saaos sulo-suitsutusta,
Ehompaa kuin konsanaan
Tempen rinteell' uhrataan,
Taikka Kypron lehväin alla,
Taikka Rhodon rantamalla.
Hurmotuoksut sulle suomme
Tulviellen sulle tuomme
Myrhaa, nardust', thymosta,
Kohoomaan koht' taivasta.
3.